Minkälaisena isänä tyttäreni minut kokee, kun olen jatkuvasti poissa kotoa ja kotona ollessani nyhjään jatkuvasti tietokoneen tai kirjojen ääressä? Arkipäivät katselen luentoja ja viikonloppuöisin olen töissä. Päivisin Ada saa vähintään tunnin ajaksi jakamattoman huomioni. Riittääkö se? Ai niin, parisuhteellekin pitäisi pyhittää oma aikansa. Mutta kun nämä statiikan tehtävät pitäisi tehdä.

Helppoako? Ei. Tai siis…

Usein minulta kysytään, että onko yliopistossa opiskelu helppoa, mihin vastaaminen tuottaa edelleen päänvaivaa. Ei, itse opittavat asiat eivät ole vaikeita, mutta opittavan tiedon määrä, ongelmanratkaisumenetelmien omaksuminen ja näiden soveltaminen tehtävien ratkaisussa vaadittavassa ajassa tekee siitä haastavaa. Oppimiseni sisältää yritystä, epäonnistumista, turhautumista, vaipanvaihtoa, yritystä uudelleen, kysymistä opiskelijakavereilta ja suhteessa epäonnistumisiin harvoin onnistumista. Joskus vaikeimpien tehtävien osalta on pakko luovuttaa ja hyväksyä, ettei pysty niitä ratkaisemaan – tuhlaamatta aikaa, joka on varattu muihin elämän osa-alueisiin.

Paikallaolopakkoa kursseilla ei ole, kunhan vaaditut tehtävät on tehty ja kokeet suoritettu hyväksytysti. Tämä “ihan sama miten opit, kunhan opit” -mentaliteetti antaa vastuulliselle opiskelijalle paljon pelivaraa. Tällä hetkellä käyn koulussa fyysisesti paikalla kahtena päivänä viikossa, minkä avulla säästän matkoista kuusi tuntia ja luentoja katsellessa 1,5-kertaisella nopeudella muutaman tunnin lisää. Rahallista säästöä – anteeksi, vaipanvaihtohetki. – – –
No niin. Rahallista säästöä polttoainekustannuksista tulee sen verran kuukaudessa, että voin pitää yhden viikonlopun vapaata töistä, mikä antaa minulle lisää tunteja viikkoon. Ajankäyttö on siis hyvin pitkälle optimoitu.

Tämä ei riitä!

Tämä ei riitä! Tehtävät tulee tehtyä, mutta en opi kaikkia opetettavia asioita niin hyvin kuin haluaisin. On aika erotella ne asiat, joita todennäköisesti tarvitsen tulevaisuuden ammatissani ja joita en tarvitse. Tämän lisäksi priorisoin tarvitsemani opit ja annan tärkeimmille asioille enemmän aikaa kuin vähemmän tärkeille ja jos aikaa jää ylimääräistä, niin katson uudelleen niitä listan häntäpäässä olevia asioita. Outoa tässä järjestelyssä on se, että saan pääsääntöisesti opittua kaiken sen, mitä alunperin olin halunnutkin mutta aikaisempaa lyhyemmässä ajassa.

Kasvatus tapahtuu elämän ohessa

Olen aina ihmetellyt ja ihmettelen edelleen, miten joissakin perheissä lapsesta tulee arjen keskipiste. Kyllä epäilen tietäväni, minkälaisia yksilöitä näiden perheiden tuotoksista tulee. Tästä ajatuksesta löydän punaisen viivan isänä, tai ylipäätään vanhempana, taitamiseen. Uskon vakaasti esimerkin voimaan, joten eikö elinikäinen haluni oppia uutta korostu parhaiten, kun opiskelen Adan ensimmäisten viiden elinvuoden ajan? Jälkikasvu liitää elämän pyörteissä mukana, vahvistaa siipiään, kun sitä ei kannattele jatkuvasti, ja matkii vanhempiaan parhaan kykynsä mukaan.

Ai niin, siitä parisuhteestakin piti mainita. Olemme itse asiassa viimeisen seitsemän vuoden aikana opiskelleet molemmat työn ohessa. Ensin minä ammattikorkeassa päiväopiskelijana iltoja töissä viettäen, sitten vaimoni ammattikorkeassa työn ohessa ja minä iltalukiossa. Olemme tottuneet tähän olotilaan, mistä syystä parisuhde sujuu niin luonnostaan, ettei siihen osaa enää edes kiinnittää huomiota. Siksi en kai osaa siitä sen kummempaa kertoakaan.

Kasvatuksen ensimmäinen askel

Viime yönä Ada heräsi aamuyöllä. Ensimmäistä kertaa elämänsä aikana hän kuunteli tarkkaavaisesti, kun luin kirjaa, ja nukahti kesken kaiken. Toivon vilpittömästi ja sydämeni pohjasta, että tämä tapahtuma muuttuu tavaksi ja sitä kautta kirjat osaksi hänen elämäänsä. Tärkeään taitoon, elämänmittaiseen oppimiseen, on otettu ensimmäinen askel. Olen siis toistaiseksi onnistunut kasvatuksessa – ja sain tehtyä ne statiikan tehtävätkin.

“If you want your children to be intelligent, read them fairy tales. If you want them to be more intelligent, read them more fairy tales.” – Albert Einstein

Tietoa kirjoittajasta