Peruskoulun alle kutosen keskiarvo, keski-iän kriisi ja matalapalkkainen umpikujaan ajettu työura – siinä yhtälön tekijät, joista huolimatta luovin itseni Tampereen teknilliseen yliopistoon opiskelemaan rakennustekniikkaa. Ja ei – kyseessä ei ole mikään työkkärin tai Kelan kokeilu, vaan pääsin tähän teknologisen tiedon Mekkaan käyttäen samaa reittiä kuin yltiöpäistä elämänenergiaa ja mahtipontista sopeutumiskykyä omaavat parikymppiset opiskelijaystäväni.

Raadolliset lähtökohdat

Olen ollut työelämässä lähemmäksi 20 vuotta hommassa, jonka arvostus, työtunnit ja niiden myötä palkkataso on laskenut kuin lehmän häntä. Eläkettäkin on viime laskelman mukaan kertynyt vasta kolmasosa takuueläkkeen määrästä, joten tulevaisuus ei näyttänyt… no, tulevaisuudelta. Toki likviditeettiä on kertynyt rahastojen ja asunnon lainanmaksun myötä, mutta minun ja vaimoni kromosomistokeskiarvon syntyessä maailmaan se tulee laskemaan seuraavina vuosina. Ansioluettelonkin saamisessa houkuttelevaksi tarvittiin abstraktia mielikuvitusta ja ammattikirjailijan retoriikkaa: Koulutuksen huippuna oli ammattikoulu ja ammattina anniskeluravintolan portsari.

Ensimmäinen ponnistus ja työelämän negatiivisten realiteettien kohtaaminen

Onneksi olin sentään ammattikoulututkintoni suorittanut mallikkaasti, koska pääsin sen avulla opiskelemaan ammattikorkeakouluun IT-alalle, jossa oli silloin imua niin että korvissa suhisi. Opiskelumotivaatiota piti yllä moniöiset työvuorot ovella, mitkä muistuttivat tulisen hiilihangon tavoin laiskuuden nurjista puolista. Kolme vuotta myöhemmin valmistuin huippuarvosanoin – samaan aikaan kun Suomen talous oli pohjamudissa ja monet IT-firmat potkivat osaavaa jengiä pihalle. Jalan saaminen kyseisen alan oven väliin ei onnistunut. Saamani loistavat arvosanat kuitenkin lisäsivät uskoani opiskelemiseen vanhemmalla iällä.

Nöyrästi lähtökuoppiin uudella asenteella

Varovaisin odotuksin aloitin suorittamaan pitkäaikaisen haaveeni, aikuislukion. Tavoitteena oli vain kohottaa yleissivistystä sekä parantaa kieli- ja matemaattisia taitoja. Muutaman suoritetun kurssin jälkeen opiskelumotivaationi roihahti ilmiliekkeihin ja epäusko omaa älyllistä ajattelua kohtaan hävisi tuhkana tuuleen. Ruotsinkielessä olin keskivertoa heikompi ja englannissa keskinkertainen, mutta muissa aineissa – voi pojat – kiitettävää tasoa.

Hain aikuislukion ohessa töitä IT-alalta ja työskentelin edelleen öisin ravintolan ovella. Neljän vuoden jälkeen IT-alan työkokemukseni oli jäänyt alle kahdeksaan kuukauteen, mutta kädessäni komeili lukion päättötodistus, jonka aineiden keskiarvo oli yli ysin, ja ylioppilastutkinto, jossa kuudesta kirjoittamastani aineesta yksi oli M ja muut korkeampia. Ei hassummin kaverilta, joka oli viittä vajaa tarkkisluokkalainen peruskoulussa – aikana, jolloin aivojen synapsit toimivat vielä täydellä teholla.  

Peruskoulutodistus ei kerro mitään oppimiskyvystä

Aikuislukion aikana tiedostin unelman, jonka olemassaoloa en edes ollut uskaltanut itselleni myöntää: minulla olisi mahdollisuus päästä yliopistoon, huolimatta “menestyksestäni” peruskoulussa.  Toistan termiä peruskoulu ja vertaan nykyisiä opiskelusaavutuksiani siihen tarkoituksella. Ihmiset, jotka kokevat epäonnistuneensa elämässään, ajautuvat mietteissään usein nimenomaan peruskouluaikoihin ja määrittelevät oman opiskelutaitonsa ja oppimiskykynsä peruskoulutodistuksen perusteella. Toki hyvä tietopohja, mikä peruskoulusta saadaan, ja nuoruus helpottavat lukiossa opetettavien tietojen omaksumista, mutta ei niin paljoa, etteikö sitä voisi kompensoida iän tuomalla viisaudella ja kokemuksella.

Toinen ponnistus onnistumisten huumaannuttamana

Toukokuun lopulla vuonna 2018 sain tiedon, että minut oli suoraan hyväksytty ensimmäiseen hakukohteeseeni Tampereen teknilliseen yliopistoon. Puhdasta mahtavuutta! Kun on kasvanut yhteisössä, jossa toisen asteen yhtälön ratkaisukaavan ulkoa muistaminen edustaa ihmiskunnan sivistyksen terävintä kärkeä ja jossa yliopistokoulutetut tuntuvat elävän toisessa ulottuvuudessa irrallaan todellisuudesta, on yliopistoon pääseminen surrealistinen elämys täynnä euforiaa. Minusta tuntuu etuoikeutetulta, vaikka kyseisen tunteen saaminen onkin ollut pitkän ja raa’an työn takana.  

Voisinko minä pärjätä lukiossa ja yliopistossa?

Otsikon kysymykseen ei kukaan tiedä vastausta. Vähiten kysyjä itse. Vain aidosti yrittämällä ilman itseään kohtaan kohdistamia ennakkoluuloja, joita minullakin oli vielä taakkana aikuislukion aloittaessani, voidaan kysymykseen saada vastaus. Minulla on vastaus vasta lukiossa pärjäämiseen. Malttamattomana selvitän lopputulemaa yliopiston suhteen.

Tietoa kirjoittajasta